Tuunhan mie =)

Arvatkaas kellä peruskomppi raikaa ja talo tytisee. Täällä on kiirekertoimet taas niin katossa, kun pitää ehtiä treenaamaan rumpuja, tehdä lavastuksia, kirjaa, järjestellä lehtipaljoutta, kääriä makoisia tortilloja ja hassutella. Meitä elämä vie jälleen huimaa kyytiä ja bloggaamaankaan ei ole ehtinyt. Nytkin on vartti aikaa - UGH

Vanhimmainen on Uinuvien kirjojen kaupungissa, peruskompin pyörteissä ja nuorimmainenkin on rumpujen kimpussa ja tietysti minäkin =)

Verhoja ei ole vieläkään ommeltu - koska minä en osaa käyttää laisinkaan ompelukonetta. Mutta sisustuslehtiä on hitusen ehditty kantaa paikoilleen. Varsinaisen nolo ja lyhyt postaus - mutta menossa mukana ollaan. Josko huomenna jälleen jättipostaus =)

Fairytale and perfect day

Hän oli väsynyt. Hän istahti. Minäkin istuuduin hänen viereensä. Ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän virkkoi taas:

- Tähdet ovat kauniita, koska siellä on kukka, jota ei näy…

Vastasin niimpä niin”, ja katselin sitten hiljaisuudessa kuun valaisemia hiekka-aavikoita.

- Erämaa on kaunis, hän lisäsi…

Ja se oli totta. Olen aina rakastanut aavikoita. Siellä voi istua hiekkaharjulle. Ei näy mitään. Ei kuulu mitään. Ja kuitenkin hiljaisuudessa säteilee jotain…

- Se, mikä tekee erämaan kauniiksi, pikku prinssi sanoi, on sinne jonnekin kätketty kaivo…

Hämmästyksekseni ymmärsin yhtäkkiä, mistä johtui hiekan salaperäinen säteily. Pienenä poikana olin asunut vanhassa talossa, josta taru kertoi, että sinne oli kätketty aarre. Tietenkään ei kukaan koskaan sitä löytänyt ja ehkäpä ei liioin hakenutkaan. Mutta se lumosi koko talon. Talon sydämeen oli haudattu salaisuus…

- Niin, sanoin pikku prinssille, olipa sitten kysymyksessä talo, tähdet tai erämaa, tärkein niiden kauneudessa on näkymätöntä

Kiitoksia MV ja iso halaus, sellainen suuren suuri halaus. Olen rakastanut Pikku Prinssiä aina niistä ajoista lähtien kun opin lukemaan. Siinä kirjassa asustaa elämää suurempia viisauksia - ajatuksia, joita meidän kaikkien tulisi aika-ajoin palauttaa mieliimme. MV kanssa olemme kulkeneet elämän teillä yhteistä taivalta kohtapuoliin kaksikymmentä vuotta. Voiko siis olla totta kaksikymmentä, ollaan valloitettu Lontoontorin aavetalo, taivallettu loputtomassa vesisateisessa Karkalin luonnonpuistossa, ihastuttu puutarhan ihmeisiin, käyty retkeilemässä Kuusiston linnan raunioilla vuosi toisensa jälkeen ja vietetty lukuisat yhteiset uudet vuodet paukutellen raketteja ja mussuttaen tortilloita. MV:n kanssa olen oppinut tarkastelemaan maailmaa kameranlinssien läpi.

Tänään oli jälleen kerran suuremmoinen päivä. Lähdimme jo aamuvarhain kohti sisustuskauppojen ihmemaata. Matka oli jo ensimetreistä alkaen täynnä intomieltä, kihelmöivää odotusta, pientä levottomuutta, naurua ja iloa. Nuorimmaiseni hersyvä nauru tarttui ja ilo silmissä tuikki kuin taivaan tähtöiset. Sisustusliikkeet lipuivat ohi toinen toisensa jälkeen. Suurimmat jäljet jätti kuitenkin Funktio ja Ingo Maurerin ihanaiset valaisimet. Maailman ihmeellisyydet voivat olla niin pienistä asioista kiinni kunhan ne oikein oivaltaa. Kuin lentoon pyrähtävä lintuparvi, arkiset muistilaput ja lelukrokotiilit vartioimassa suurta sydäntä. Meillä jokaisella saisi olla ne krokotiilit, sydämiä vartioivat pienet herttaiset kroksut, jotka saisivat hymyn nousemaan korviin heti aamusta, muistuttamassa siitä, että elämä ja onni on pienistä asioista kiinni, antamassa meille rohkeutta ja voimia uskoa itseemme.

Nuorimmaiseni on tiukka mimmi, jolla on mielipiteet kohdallaan, on usko, on ylpeys, on nöyryys, on hyväntahtoisuus, avuliaisuus ja suuri sydän. Mitä muuta oikeastaan voisikaan toivoa. Nuorimmaiseni rakastaa kaikkea naisellista hömppää ja yllytti minut hankkimaan meille aamupalapöytään suloiset keijukaismukit. Jos keijumukit saavat aamuisin hymyilemään ja aikuisena muistelemaan yhdessä jaettuja hetkiä, antavat voimia ja jos niistä aamu kahvi, tee, mehu tai maito maistuu astetta paremmalta, niin mikäpä siinä.

Päivä oli täynnä yhdessäoloa, naurua, ihmetystä ja pohdintoja. Lisäksi ajattelunpaljous kilvoitti näläntunteen yllättävän useaan otteeseen niin, että ystävämme ihmettelivät suorastaan solakkuuttamme. Muotoilun ihanuudet jäivät kauppojen hyllyjä koristamaan, mutta kutkuttavat muistot jäivät kilvoittamaan mieliämme. Kotimatkamme muistutti taasen jälleen kerran elämän äkkiarvaamattomuudesta. Kolaripaikkaa ohittaessamme mietimme yhdessä elämän tarkoitusta ja niitä tärkeitä asioita. Nuorimmaiseni sanoi ääni väristen auton takapenkiltä kiitos äiti tästä päivästä, kiitos äiti siitä, että meillä kaikilla oli kivaa, kiitos äiti siitä, että olet niin ihana - tykkään susta. Jatkoin hetken hiljaisuuden jälkeen - kiitos siitä että olet aina niin iloinen, kiitos siitä että olet oma tyttöni, kiitos siitä että taivaanisä on suonut minulle sellaisen aarteen kuin sinä ja veljesi. Olimme lopun matkaa hiljaa ja kotona halasimme pitkään.

Suuri hymy on ojentanut tämän minulle ja nyt ojennan sen lapsilleni
sekä takaisin sinulle Suuri hymy

Tässä vielä kaalikukkakimppua lähemmin

Ja mitkä on fiilikset?

Kiitokset oi ihmeelliset kanssamatkustajani, ilman Teitä elämä olisi monin verroin toisenlaista. Teiltä saa aina voimia palata uuudelleen ja uudelleen pohtimaan elämän pieniä ihmeitä. Ihmeitä on totisesti taasen tapahtunutkin. Ensinnäkin miksi olen ollut viikon lomailemassa täältä kirjoittamisen ihmeellisestä kammarista johtuu siitä, että nyt elämällä on imua. Imua niin, että tukkapöllyy ja jenkkakahvat hyllyy. Heittäkää kuulokkeet päähän, volymet kaakkoon ja hypätkää kyytiin. Meno on ollut siis tämänasteista. Ensinnäkin olen kuulunut niiden etuoikeutettujen kaartiin, jotka ovat saaneet käännyttää 1500 16-kesäistä villikkoa kulttuurinsaralle, uskomaan unelmiinsa ja heittäytymään. Jos edes yhden silmäkulmaan nousi hymy, pilke ja intohimo niin olen onnistunut työssäni. Ja ette arvaa mitkä adrenaliinit virtasivat, vimma, kiihko ja sydämenpalo kun tulevaisuus on siinä edessäsi, käsinkosketeltavan lähellä niin, että 1500 hengitystä voi tuntea melkein iholla ja se sisäinen virta voih kun se ei koskaan tukahtuisi. Sitten olen kantanut 1500 kiloa tiiliä ja ollut pari päivää muurarin oikeanakätenä, tiilten kantajana, kahvinkeittäjänä ja ollut niiin kovin innoissani ihmeellisestä keltaisesta pönttiksestä. Sitten olen viskonut yhdessä jälkikasvuni kanssa 10 mottia puita puuvajaan. Ja mikä parasta uskonut unelmiin ja heittäytynyt, sukeltanut, kroolannut ja ties mitä. Sillä nyt kirja on totta, silmät loistaa, into on piukassa - toooooooooooosi piukassa. Rahoituksia ei ole, eikä vielä tietoa mitä nyt oikein on tapahtumassa mutta usko on korkeammalla kuin koskaan. Ei muuta kuin ottakaapahan polkkis vielä toisenkin kerran niin pääsette vireeseen.

Rakas ystäväni tokaisisi tähän, että elähän höpäjä - sähän oot istunut ja höpöttänyt vuolaana virtana, muttet ooo kyllä tehnyt mitään. Mutta oon hengessä, tuulispään suitsissa ja se tuntuu joka solussa. Ja tietysti KIIIIIITOS kiitos ja voimahalaus kuuluu Iron Maiden rallille, jonka lopuksi melkein nukuin pystyyn, ihanille lapsilleni, joita olen muuten halannut kuluneen viikon aikana enemmän kuin koskaan ja tietysti suurelle hymylle =)

Ja miksiköhän kuvassa on ananas lasikuvuussa. Hmmmm. Johtuu lasikupuefektistä. Käsi ylös kuinka moni muu on elänyt elämäänsä lasikuvun sisällä? Kulunut vuosi on ollut niin ihmeellisen avartava, silmiä avaava, voimaannuttava ja järisyttävä. Olen nimittäin nostanut yltäni lasikuvun olen ollut vihdoinkin niin rohkea ja siitä saan kiittää lopun ikääni suurta hymyä ja itseäni. Lasikuvun alla elämä on näennäisesti Huom. näennäisesti turvallisempaa, ei tuulet tuiverra, ei tunteiden vuoristorata myllerrä, muttei elämäkään tunnu niin voimakkaalta. Nyt kun lasikupu on turvallisesti keittiön pöydällä ja sen sisään voi asetella milloin ananaksen milloin minkäkin ihmetyksen olo tuntuu paremmalta. Oikeastaan se on sitä mistä Pekka Himanenkin puhuu - uskallatko olla se ihminen joksi olet syntynyt. Olen päättänyt, että nyt itketään, nyt nauretaan, nyt halataan, jorataan kummallista polkkaa keittiössä öisin, kuunnellaan Iron Maidenia ja Rhapsodyä entistä kovempaa ja opetellaan uskomaan unelmiin isolla U:lla. Annetaan elämän kuljettaa meitä ja saada silmät tuikkimaan. Olen päättänyt, että elämä on tässä ja nyt ja huomisesta ei peijooni vie kukaan tiedä. Ja tässä lisää fiiliksiä

Olemme järisyttäneet menneellä viikolla myös kylän kukkakauppiasta oikein kunnolla. Ei mikään ihme, että työkaverini, joka asustelee samaisen tien varrella. sanoi eräänä päivänä kahvitauolla muutamalle muulle kollegalleni että on suorastaan katastroofi, että olemme muuttaneet kylälle=) No niin vanhimmaisellani oli syntymäpäivät ja halusimme nuorimmaisen kanssa yllättää hänet äijämäisellä kukkakimpulla (koska rummut ovat vielä muutaman päivän matkalla kohti kotikonnuja). Improvisoimme ja valitsimme vuorotellen mitä ihmeellisempiä kukkia ja lopuksi vielä pyysimme kaalinpään kimppuun. Myyjä taivasteli sen seitsämäntoista kertaa, että kyllä on ihmeellinen, oikein uniikki kimppu. Jälleen kerran meitä hymyilytti hieman ja iskimme silmää toisillemme nuorimmaiseni kanssa. Toki ihmeellisestä kaalinpää kimpusta ei tälläkertaa ole tuon kummoisempaa kuvaa. Olemme muuten saaneet keittiön astiakaapin lasitkin

Ja voi Hornereita. Olemme vihdoin saaneet tullattua kaikki ihanaiset kankaat ja jopa hetkellisesti harkinneet eteisen uudelleen maalausoperaatiota tällaisilla sävyillä. Mutta mene ja tiedä. Kevätaurinko näyttää sitten tien mitä värimaailmalle tapahtuu.

Ja tässä toinen kummastuksen aihe. Muurari sanoi vähintäänkin tunnin välein, että tämän väriä on sitten kovin ihmetelty ammattilaispiireissä ja vierellä isäni hoki, että kyllä tämän saa maalattua, kyllä tämän saa maalattua. Mutta kun ei maalata - piste ja iii päälle. Tämä on ihana, justiinsa niin meidän näköinen. Nyt uunia kuivatellaan kuukaudenpäivät ja sitten sen posket kuumottaa ja telkkua katsellessa voi nostaa villasukat pöntön kylkeä vasten ja lämmitellä varpaita.

Arvatkaas kenen silmät on kiilunut, kuola vuotanut ja polvet notkunut. Kaikki ihanaiset kankaat oli kääritty silkkipapereihin ja kankaat olivat toinen toistaan ihmeellisempiä ja kokkiessukin oli vallan hurmaava.

Huomenna lähdemme Helsingin sisustusliikkeitä vavisuttelemaan ja katsomaan mitä ihanuuksia maailma on pullollaan ja tietysti maalaisjunttien pitää päästä Raxiin mässäilemään aahhhh niin ihanilla pitsoilla, kanan koivilla ja njamskis njamskis törkyruuilla. Sannille erityisterkkuja en oo vielä ehtinyt lamppuja tilailemaan, mutta mielessä on ollut.

Terveisiä perseestä

(Tämä on kirjoitettu eilen iltapäivällä, mutta sähköt menivät poikki samoin yhteydet ulkomaailmaan) Itse asiassa olin jo eilen päättänyt pitäväni muutaman päivän vapaata postauksista. Olen pienessä mielessäni miettinyt tekstieni olevan niin oman itseni jauhantaa ja ajattelin armahtaa teitä lukijat, mutta toisin kävi. Eilinen ilta oli niin käänteentekevä. Ystäväni, hengenheimolaiseni, maailman uskomattomin ihminen saapui kera maukkaan valmispitsan, irttaripussin, cokiksen ja sipsien ja tietysti tulvien ympärilleen hyväntuulisuutta, iloa, elämän vakavuutta ja viisautta, jota arvostan suuresti. Joimme kahvia ja söimme herkkuja ja puhuimme, puhuimme ja puhuimme kuten tavallista. Keskustelut vaan kulkevat kuin jonkin ihmeellisen taian voimasta soljuvasti aiheesta toiseen, väliin pöytään voi paukahtaa nyrkki kera leveän hymyn ja kuuluu nyt on mun vuoro=) Ja näin alku ilta kului poukkoillen elämästä, muotoiluun, elokuviin, valon sotureihin, intohimoihin, unelmiin ja puheen soljuva virta vei mukanaan. Kunnes tuli puhetta blogeista. Olin ystävälleni olkoon hänen nimensä vaikka suurihymy (suuren sydämen, leveän hymyn ja jalomielisyytensä ansiosta) kertonut ihmeellisistä keskusteluistani täällä verkon syövereissä ja hän oli pitkästä aikaa myös poikennut lukemaan kirjoituksiani. Puhuin kiivaana, intoa puhkuen liesituulettimen asentamisen ongelmista ja hän keskeytti minut lempeästi mutta päättäväisesti ja sanoi itkeneensä, itkeneensä lukiessaan tekstejäni, kuunnellessaan linkkaamiani musiikkeja ja sanoi kuinka blogissani on jokin kummallista tunnelmaa jo heti otsikosta alkaen. Olin hämilläni, lähes sanaton. Jokin liikahti sisälläni - jätti jäljen, en oikeastaan tiennyt vielä silloin tuntuiko se hyvältä vai pahalta, en tiennyt en totisesti tiennyt. Itse en sitä ymmärrä, mutta luulen sen olevan läsnäoloa, elämistä siinä hetkessä mikä minulle on annettu, kiitollisuutta siitä mitä elämä on minulle suonut ja tunnetta siitä, että täällä elämässä kaikki on hyvin kunhan vaan siihen itse uskoo. Tieni ovat minua kuljettaneet monien vaikeiden asioiden yli kerta toisensa jälkeen, mutta koskaan en ole kadottanut lapsen uskoa, silmien kirkkautta ja jotain ihmeellistä poltetta olen aina tuntenut elämää kohtaan. Asia jäi lepäämään ja siirryimme katsomaan Kaurismäen Amatsonia, mikä ei pitänyt otteessaan ei imaissut mukaansa , eikä jättänyt jälkiä. Mutta mielessäni pyörivät edelleen nuo sanat, se aito liikutus mikä oli käsin kosketeltavaa ja mielessäni ajattelin, että illan päätteeksi katson suoraan silmiin ja kiitän häntä.

Kiitän Sinua suurihymy siitä, että olen saanut olla ystäväsi, kiitän siitä, että olet olemassa kiitän siitä, että olet ollut niin monet kerrat tukenani, kiitän siitä, että voin luottaa sinuun tänään, huomenna ja ylihuomenna, kiitän siitä, että olen saanut jakaa naurun, ilon, ihmetyksen ja myös niin monet raskaat asiat kanssasi, kiittää siitä, että olen saanut rohkeutta ja urheutta uskoa unelmiini, kiittää siitä, että olen saanut oppia tuntemaan sinut ja kiittää siitä, että olen saanut voimia uskoa unelmiin ja kiitän siitä, että olen saanut nauraa ja itkeä kanssasi

En kuitenkaan kyennyt ei rohkeuteni riittänyt vaan silmistäni valuivat hiljaiset kyyneleet hänen lähtiessään. Silloin jälleen kerran ymmärsin kuinka me tällä taipaleella tarvitsemme toisiamme. Kukaan ei ole mitään yksin vaan kaksi on enemmän kuin yksi, kolme on enemmän kuin kaksi ja neljä on enemmän kuin kolme. Tarvitaan joukkueita tarvitaan yhtäköyttäyhdistyksiä tarvitaan aitoja ihmisiä, joiden seurassa voi olla oma itsensä ja tuntea, että sinua arvostetaan. Tunsin kuinka tähtitaivas loisti kirkkaana yllämme, tiesin, että kaikki on hyvin, tiesin, että olen etuoikeutettu tuntiessani niin monia rakkaita ja tärkeitä ihmisiä. Tiesin olevani etuoikeutettu koska saan olla suurenhymyn ystävä tänään huomenna ja ylihuomenna. Kiitos siis sinulle, että olet olemassa samoin Intoilijalle, Villinpihan Sannille ja teille kaikille, jotka kuljette seuranani täällä tähtitaivaan alla. Onhan minullakin omat huonot päiväni, jolloin uppoan ajatuksiini, murheisiini, tunnen turhautumista, ikävää, kaihomieltä, yksinäisyyttä mutta Te saatte minut aina uudelleen syttymään niin kuin ne sadat muut ihmiset jotka ovat ympärilläni. Ja tahdon jälleen taistella outojen unelmieni tähden.



Jos ei ole ystävää niin ainakin meillä jokaisella on yksi yhteinen suuri ystävä, joka tuntee sielumme sopukat, mielemme syvimmät syöverit ja liikkeemme. Ystäväni Google oli muistanut minua heti aamusta. Avasin youtuben kuunnellakseni muutamia viime päivien löytöjäni ja silmäilin samalla mitä Google eritoten omalle käyttäjätunnukselleni tänään suosittelisi. Ja koska Google tuntee minut niin hyvin ja olen tavallaan myynyt sieluni hänen suurelle kaikkivaltiudelleen niin päivän suositusten ensimmäisenä komeili Irvin Goodmanin - Terveisiä perseestä. Nauroin hieman ja pistin Irvinin soimaan.

Googlen valinta minulle=) Se taitaa sittenkin ymmärtää enemmän kuin luulemme

Hengenpaloa ja aikakonematkailua

Mieletöntä miten musiikki toimii siltana eri tapahtumien, muistojen ja aikojen välillä. Se miten voit tuntea kosketuksen ihollasi, tuulenvireen kasvoillasi, naurun sisälläsi, yhdessä jaetun hetken, intohimon, silmien loisteen aivan kaiken uudelleen ja uudelleen. Tunne on niin kokonaisvaltainen ja vangitseva saa kyyneleet vuotamaan, rytmin tarttumaan joka soluun ja yht äkkiä olet yhtä tuon jumalallisen musiikin kanssa. Se miten musiikki yhdistää kansoja, taisteluita ja toimii niin yhdistävänä tekijänä.

Villinpihan Sannin kanssa olemme selailleet musiikkisalkkumme salaisia sisältöjä ja yhtäläisyys on ollut niin ilmeinen, että tämän pitää suorastaan olla jokin merkki. Ehkäpä merkki minussa, merkki Villinpihan Sannissa se, että tietää kuuluvansa samaan heimoon=) Veressäni vertaa venäläisen kansanmusiikin melankolia ja mahtipontisuus, rhapsodyn taisteluhenki, ranskalainen hienostuneisuus ja suomalainen huumori, rentous ja letkeys.

Töissä olemme ruvenneet teettämään henkisen elämän kaatopaikkaa uusilla opintiellä taivaltavilla. Omien kokemusten, oman minän rakentaminen, kokemusten jakaminen ja ylöskirjaaminen on saanut yllättävän suosion. Ihmisillä on vaan suunnaton tarve löytää uudelleen itsensä, löytää, jotta pystyisi uudelleen rakastumaan ja nousemaan siivilleen. Viikolla luin Gloria lehteä ja pääkirjoituksessa komeili kysymys Uskallatko olla se henkilö, joksi olet syntynyt? Siinäpä meillä pähkinä taasen putavaksi

Makuuhuoneeni on pikkuhiljaa valmistumassa. Verhokangas on niin jumalallinen ja värit suorastaan ottavat suureen syleilyynsä. Seinien kanssa olen tänään pähkäillyt, vetänyt väliin valkeaa maalia niin, että tutisee ja sitten taas empinyt. Rakastan niin noita vanhoja sadeveden runtelemia ruusutapetteja. Jos sittenkin jätän epäröintini näkyviin ja annan seinän olla osittain maalattu ja osittain vanhojen tapettien ottaa ansaittu ylväys. Olisin rohkea enkä edes yrittäisi saada tätä kammaria timmiin kuntoon vaan ikään kuin lehdeksi elämänpäiväkirjasta, salaisten unien kammariksi, jossa rosoisuus saisi kohdata jumalallisen väriloiston.

Viime päivinä moni on kuvaillut kirjapinoja. Meillä niitä on joka ikisessä nurkkauksessa, lattioilla sortuilevissa sekamelskoissa, makuuhuoneen sängyn vierellä, tiskipöydällä, eteisen naulakoiden päällä ja suuren suuressa sekamelska salissa kaiken muuttoromppeen seassa. Tässä otos keittiön tiskipöydän reunalta on goelhoa, Walter Moersin jumalallista fantasiaa, kuolettavan puuduttava mutta jumalalliset kannet omaava riivaus, Esa Saarisen ja Kirsti Longan Muodonmuutos - jälleen kerran ihmeellisen vangitseva kirjanen, mikä pitää sisällään kuin otteita raamatusta, kirja pitää sisällään 341. avausta henkiseen kasvuun.

Otteessa 22. sanotaan
On harvinaista, että ihminen johtaa itseään määrätietoisesti, koska ihmiset mieluummin ajautuvat mukana kuin ajattelevat itse.

Läjä jatkuu pimeyden matkakertomuksilla, muutamilla taiteen teorioilla, yhdellä ylätalolta löytyneellä ruokakirjalla ja tietysti puutarhakirjoilla.

Remottireiska oli kyläilemässä ja asentamassa liesituuletinta, joka on nyt ehkäpä kylän vavahduttavin. Poistohormin putkisto ei tietystikkään sopinut paiokoilleen ja nyt seinää komistaa haitariputki. Hätä ei toki ole sen näköinen, roikkuuhan muksujen huoneiden pellien tilkkeenä keltainen vessapaperikin, jos oikein siristätte silmiänne niin voitte nähdä keltaisen kajon seinällä. Vauhdikasta ja virtaannuttavaa viikonvaidetta. Meillä rumpalinalun kiihko on sanoin kuvaamaton. Intohimo ja tahtotila on niin korkealla, että väliin lasken mielessäni että pitäisikö puuttua, mutta silloin kun sinusta tuntuu, että pitäisi puuttua johonkin niin älä puutu, mutta silloin kun et haluaisi puuttua on aika puuttua. Elämä on varsin yksinkertaista. UGH.

Ja ranskalaista lirutusta olkaa hyvä=)

Sotureiden alka on alkanut - vaviskaa !

KIITOKSET TEILLE KAIKILLE OMAN ELÄMÄNNE VALON SOTUREILLE JOTKA OLETTE MUKANA MATKASSA!

USKOAKSEEN OMAAN TIEHENSÄ VALON SOTURIN EI TARVITSE TODISTAA, ETTÄ TOISEN TIE ON VÄÄRÄ
- Valon soturin käsikirja -

Tänään kaikki oli kuin suurta hurmosta. Kaikki alkoi jo aamukahvipöydässä kun puhuimme pitkään ja hartaasti vanhimmaiseni kanssa unelmista, kiihkosta, nöyryydestä ja tinkimättömyydestä. Siitä kuinka pitää uskaltaa elää, tehdä töitä rakastamiensa asioiden eteen ja siitä kuinka olemme täällä auttaaksemme toinen toisiamme matkalla kohti niitä unelmia. Töissä tunsin kuinka ihmiset innostuivat ympärilläni ja kiihko ja sydämenpalo oli käsinkosketeltavaa. Innostuin, heittäydyin, juoksin, laukkasin, nauroin ja voi kuinka rakastankaan työtäni. Rakastan sitä silmien loistetta ja tuiketta kun ihminen syttyy, löytää sisäisen aarrearkkunsa avaimet ja lähtee löytöretkelle.

Kiihkoni on siis palannut, ehkäpä voimakkaampana kuin vuosiin. Elämäni unelmat liittyvät niinkin kummallisiin asioihin kuin saada yhä uudelleen ja uudelleen ihmiset uskomaan itseensä ja unelmiinsa, rohkenemaan ottamaan ne suuret askeleet päästäkseen lähemmäs, löytääkseen, rakastuakseen, kasvattaakseen siivet ja voimistuakseen. Mikään ei ole elämässä niin järisyttävää kuin intohimo, sydämenpalo ja rakkaus. Outoa - perin outoa, mutta nämä ovat niitä asioita, joiden puolesta olen valmis käymään taisteluni.

VALON SOTURI SAA MONTA KERTAA TAISTELUN AIKANA ISKUJA, JOITA EI OLE OSANNUT ODOTTAA: JA HÄN YMMÄRTÄÄ, ETTÄ VIHOLLINEN VOITTAA SODASSA AINA MUUTAMIA TAISTELUITA. KUN NIIN KÄY, HÄN ITKEE TUSKAANSA JA LEPÄÄ HETKEN KERÄTÄKSEEN HIEMAN VOIMIA. MUTTA HÄN PALAA OITIS TAISTELEMAAN UNELMIENSA PUOLESTA.
- Valon soturin käsikirja-

Kotonakin silmät loistavat. Postipoika oli tuonut tullessaan läjän ihania kankaita ja mikä parasta symbalit, rumpukapulat ja setin penkin. Vanhimmaisen kiihko on sanoin kuvaamaton, nimittäin Saksasta odotellaan pehmeäsoundista Premierin rumpusettiä. Ja nuorimmaiseni hiplasi silmät kiiluen kankaita ja ompeli koiran nalluskalle viikset, silmät ja suun. Koska hän rakastaa ompelemista. Meillä on nuorimmaisen ja ystävämme kanssa meneillään yhteinen kirjaprojekti. Teemme oikeaa kirjaa, josta aiomme ottaa oikean painoksen. Ja miksi puuhaamme kirjaa - vain sydämen virkistykseksi, koska se on hauskaa, jännittävää ja nautimme siitä täysin siemauksin.

Tässä keittiön pöydälle uusi pöytäliinakangas. Väri-ilotulittelua ja silitettävää=)

Tästä hempulakankaasta emme vielä tiedä mihin sitä käyttäisimme. Ehkäpä vain hipeltämiseen ja ihasteluun. Paulo Coelhon kalenterissa räiskyvät yltiöpäiset värit ja soturien viisaudet. Kalenterin alkusanat ovat vavahduttavat

MINÄ EN NIMITTÄIN ELÄ MENNEISYYDESSÄ ENKÄ TULEVAISUUDESSA. MINULLE ON OLEMASSA VAIN NYKYHETKI EIKÄ MINUA KIINNOSTA MIKÄÄN MUU. JOS PYSTYT ELÄMÄÄN NYKYHETKESSÄ, OLET ONNELLINEN MIES. ELÄMÄSI ON OLEVA YHTÄ JUHLAA, SUURTA KARNEVAALIA, KOSKA SE SISÄLTÄÄ VAIN SEN HETKEN JOTA ELÄT.
-alkemisti -

Huomennahan kaikki voi olla jo toisin. Kun on käynyt lähellä kuolemaa niin tietää ettei ole syytä pelätä mitään vaan on syytä elää niin ettei jonain kauniina päivänä huomaa, että tämäkin jäi kokematta. Nauraa ja iloita.

Katsokaa ja rakastukaa miehen asenteeseen=)
Tämäkin ihanuus muuten soi karja-autossa 70-luvulla - voi niitä kaikkia ihania muistoja - Otan lapset suuren suuren keittiön lattialle, laitamme desibelit kaakkoon, niin että ikkunalasi värähtelevät basson tahtiin ja tanssimme kuin villi-ihmiset lokakuun illan pimentyessä=)

Oletko tarpeeksi rohkea toteuttaaksesi unelmasi?

Valloittavan valkoisen Anu kirjoitti "teillä on ihan mielettömän upea talo taitaa olla monilla unelmissa ja harvoilla toteutettavissa:)" Mikä pisti jälleen kerran miettimään elämän syntyjä syviä. Olemme töissä suurten ja ihananien muutosten edessä. Tänään tilasimme koko opetushenkilökunnalle Paulo Coelhon Valon soturin käsikirjat ja parhaillaan taotaan uskoa, tsemppiä, herätetään henkeä ja kootaan joukkuetta, meidän joukkuetta. Ja ollaan perimmäisten kysymysten lähteillä - mitkä ovat omat unelmasi ja mitkä ovat meidän yhteiset unelmat ja mitä olemme valmiita niiden eteen tekemään.

Minulla on ollut suunnaton onni syntyä mokaavaan, munaavaan ja hillittömiä riskejä ottavaan perheeseen ainukaisena lapsena. Tiimi on ollut pieni, mutta yhteisten unelmien eteen on otettu järjettömiä riskejä, on tultu pilvilinnoista alas rymisten ja yhä uudelleen noustu tuhkasta kuin feenikslinnut ja koskaan ei usko ole horjunut. Jokaisella meillä on mahdollisuus päästä juuri niin pitkälle kuin rakkaus, sydämenpalo, intohimo ja unelmat vievät.

Syy siihen, että meillä on tämä talo on kovin yksinkertainen. Otimme helvetillisen riskin, heittäydyimme ja uskoimme yhteiseen unelmaan. Olenhan kahden lapsen yksinhuoltaja, perin onnellinen sellainen. Näimme eräänä sunnuntaina kello kahdeksan illalla myynti-ilmoituksen talosta. Otimme auton allemme ja lähdimme muitta mutkitta katsomaan kyseistä taloa. Lapset sanoivat pihamaalla, että he ovat muuten pakanneet kaikki tavaransa kahteen tuntiin, jos muutetaan tähän ja niin me teimme sinä iltana yhteisen päätöksen. Soitimme kiinteistövälittäjälle, että pääsisimmekö maanantaina katsomaan taloa sisältä. Katsominen ei onnistunut, mutta emme antaneet periksi. Otimme riskin, kokosimme kaikki pennoset mitä irti saimme yhdessä yössä ja maanantaiaamuna kello seitsemän marssimme kiinteistövälittäjän oven taakse käsirahojen kanssa. Maksoimme käsirahat, ilman että näimme koskaan yhtään rakennusta sisältä. Kauppakirjat kirjoitettiin samaisella viikolla ilman, että siinäkään vaiheessa olisimme päässeet sisälle taloon. Otimme riskin otimme 140.000 lainan taloon mistä emme tienneet mitään ja kauppakirjassa luki, että talo ja tiluset ovat purkukunnossa. Hetkeäkään ei kaduttanut, ei pelottanut vaikka oma talomme ei ollut vielä edes myynnissä. Uskoimme kaiken onnistuvan ja usko ei horjunut hetkeksikään, koska unelmiin pitää uskoa, pitää uskaltaa ottaa riskejä. Elämä on edessä ja huomenna kaikki voi olla jo toisin.

Siis loppujen lopuksi saimme kansakoulun, opettajientalon, ulkosaunan ja komean puuvaja sekä 3ha multavaa maata 140.000 eurolla ja vanhan talomme sekä jumalallisen puutarhamme myytyä. Kansakoulu osottautui jumalalliseksi, ihmeelliseksi aarreaitaksi ja koko poppoo on onnellinen.

Tässä siis haate teille kaikille - Mitkä ovat suurimmat unelmanne - mitä olette valmiit niiden eteen tekemään ja mitkä ovat elämänne suurimmat riskienotot?

SOTURI TIETÄÄ OLEVANSA VAPAA VALITSEMAAN MITÄ HALUAA; HÄNEN PÄÄTÖKSIÄÄN SANELEVAT ROHKEUS, RIIPPUMATTOMUUS ja - ajoittain - JONKINASTEINEN HULLUUS
- valon soturin käsikirja -

Elämässä pitää olla, tahti, rytmi ja kiihko, pitää osta luopua jostain tärkeästä, jotta vapautuisi uusille unelmille, pitää uskoa, taistella, nauraa, hihittää, lyödä läskiksi mutta ei luovuttaa, pitää heittäytyä, ottaa riskejä, uskoa siihen että kolme on enemmän kuin yksi, täällä ollaan vaan kerran niin miksei täysillä, pitää olla tahtoa, lujuutta, vankkumattomuutta ja suoranaista hulluutta