torstai 2. lokakuuta 2008

Oletko tarpeeksi rohkea toteuttaaksesi unelmasi?

Valloittavan valkoisen Anu kirjoitti "teillä on ihan mielettömän upea talo taitaa olla monilla unelmissa ja harvoilla toteutettavissa:)" Mikä pisti jälleen kerran miettimään elämän syntyjä syviä. Olemme töissä suurten ja ihananien muutosten edessä. Tänään tilasimme koko opetushenkilökunnalle Paulo Coelhon Valon soturin käsikirjat ja parhaillaan taotaan uskoa, tsemppiä, herätetään henkeä ja kootaan joukkuetta, meidän joukkuetta. Ja ollaan perimmäisten kysymysten lähteillä - mitkä ovat omat unelmasi ja mitkä ovat meidän yhteiset unelmat ja mitä olemme valmiita niiden eteen tekemään.

Minulla on ollut suunnaton onni syntyä mokaavaan, munaavaan ja hillittömiä riskejä ottavaan perheeseen ainukaisena lapsena. Tiimi on ollut pieni, mutta yhteisten unelmien eteen on otettu järjettömiä riskejä, on tultu pilvilinnoista alas rymisten ja yhä uudelleen noustu tuhkasta kuin feenikslinnut ja koskaan ei usko ole horjunut. Jokaisella meillä on mahdollisuus päästä juuri niin pitkälle kuin rakkaus, sydämenpalo, intohimo ja unelmat vievät.

Syy siihen, että meillä on tämä talo on kovin yksinkertainen. Otimme helvetillisen riskin, heittäydyimme ja uskoimme yhteiseen unelmaan. Olenhan kahden lapsen yksinhuoltaja, perin onnellinen sellainen. Näimme eräänä sunnuntaina kello kahdeksan illalla myynti-ilmoituksen talosta. Otimme auton allemme ja lähdimme muitta mutkitta katsomaan kyseistä taloa. Lapset sanoivat pihamaalla, että he ovat muuten pakanneet kaikki tavaransa kahteen tuntiin, jos muutetaan tähän ja niin me teimme sinä iltana yhteisen päätöksen. Soitimme kiinteistövälittäjälle, että pääsisimmekö maanantaina katsomaan taloa sisältä. Katsominen ei onnistunut, mutta emme antaneet periksi. Otimme riskin, kokosimme kaikki pennoset mitä irti saimme yhdessä yössä ja maanantaiaamuna kello seitsemän marssimme kiinteistövälittäjän oven taakse käsirahojen kanssa. Maksoimme käsirahat, ilman että näimme koskaan yhtään rakennusta sisältä. Kauppakirjat kirjoitettiin samaisella viikolla ilman, että siinäkään vaiheessa olisimme päässeet sisälle taloon. Otimme riskin otimme 140.000 lainan taloon mistä emme tienneet mitään ja kauppakirjassa luki, että talo ja tiluset ovat purkukunnossa. Hetkeäkään ei kaduttanut, ei pelottanut vaikka oma talomme ei ollut vielä edes myynnissä. Uskoimme kaiken onnistuvan ja usko ei horjunut hetkeksikään, koska unelmiin pitää uskoa, pitää uskaltaa ottaa riskejä. Elämä on edessä ja huomenna kaikki voi olla jo toisin.

Siis loppujen lopuksi saimme kansakoulun, opettajientalon, ulkosaunan ja komean puuvaja sekä 3ha multavaa maata 140.000 eurolla ja vanhan talomme sekä jumalallisen puutarhamme myytyä. Kansakoulu osottautui jumalalliseksi, ihmeelliseksi aarreaitaksi ja koko poppoo on onnellinen.

Tässä siis haate teille kaikille - Mitkä ovat suurimmat unelmanne - mitä olette valmiit niiden eteen tekemään ja mitkä ovat elämänne suurimmat riskienotot?

12 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Aamen, sanoi johtajaopettaja Sitikkalanmäellä luettuaan tekstisi (vaikka onkin pahainen pakana). Hieman samoin kävi tämänkin tönön osto. Se tosin maksoi vain 295000 markkaa, mutta eipä ole hienoa aittaa ja kakkostaloakaan, maatakin vähemmän.

Tiesin sen heti, kun pihamaalle saavuin syksyllä 1997. Pihakuusen alla tuntui ihan kodilta.

Nyt on haettu Täti- Nordealta semmoiset kuormat lainarahoja, että heikompaa hirvittäisi. Mutta on talo kunnossa. Maalämpökin huruttaa patterihin lämpöa.

Kuuntelin vielä yölauluksi tuon superhauskan viisun. Kiitos tästä. Palataan taas :)

Ps. Tahdon tuon valon soturin käsikirjan!

arleena kirjoitti...

Unelma, tahto ja rohkeus, hyvät perustelut edetä päämäärään. Vaikka hieman tuntemattomaan. Onni kulkee käsikädessä unelmien kanssa. Niin sinullakin. Olet hienon ison talon tai talojen asukas.

Jos olisi kohdalleni osunut tuohon hintaan, en olisi epäröinyt hetkeäkään. Remonttia piisaa, mutta sekin kääntyy onneksi. Mikä sen antoisampaa kuin suunnitella ja toteuttaa unelmaa.

leena kirjoitti...

Voi miten pidin tästä kirjoituksestasi!

Valloittava valkoinen kirjoitti...

Ihanasti kirjoitit!!! ja todella se vaatii rohkeutta toteuttaa tuollaista!!!
meillä olisi ollut "mahdollisuuus" ostaa vanhajuna-asema mutta mies sanoi siihen vaikka ostohinta oli alhainen niin siihen menisi silti niiin paljon rahaa kun ei ollut vettä eikä viemäriä(vesi ja viemäri150m päässä) ja kaikkea muuta ja osittain rikottu niin hän ei rupea nyt kun oli 4vuotta sitten ostettu tämä rintamamiestalo(ja jouduttu tekemään asuttavaksi) ja 4 pientä lasta pitäisi elättää hänen tuloillaan kun olen kotiäitinä....

kyllä harmitti harmitti ja harmitti kun minä kaiken hyvänä näkenä vanhaa ihannoiva olisin niin sen halunnut koska se sijaitsi jopa samalla seudulla ja lasten ei olisi tarvinnut vaihtaa koulua!
Mutta unelma on edelleen ja mukava seurata muiden kauniita kuvia ja tunnelmia!!! Voimia sinulle ja perheellesi ihanasta ja työntäyteisestä elämänvalinnasta!!!
Ja iloista perjantaita!

Anonyymi kirjoitti...

Joo Jori, olet hullu, mutta varmasti mitä suuremmassa määrin oikeassa :) Olisin tarvinut tuommoista kirjaa jo monta kertaa.

Nyt minun pitää viedä lapsi kerhoon, jonka jälkeen hän voi valistaa minua uskon asioissa. paikkakunnalle ei ole kuin seurakunnan kerho, johon toki armollisesti hyväksyvät pikkuisen pakanaiseni :)

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Jori, että annoit tämän tuiki tarpeellisen muistutuksen meille kaikille! Unelmiensa eteen on tehtävä työtä. Ne harvoin avautuvat tuosta vain eteen. Ja vielä harvemmin ilmaiseksi...

Oma unelmani on jo pitkään ollut asuminen ulkomailla. Haluaisin antaa lapsilleni lahjaksi kielen - ihan sama minkä. Toki haluaisin myös itse tuon lahjan.

Unelman eteen on minulla tullut muita unelmia. Toinen unelma estää toisen toteutumista. Olen kietonut itseni työhön, joka ainakin toistaiseksi sitoo minut tähän paikkakuntaan.

Silti uskon vielä joskus lennähtäväni pesästä suureen maailmaan. Tuo hetki ei ole nyt. Sen toteutuminen on työn takana. Myös vieraassa kulttuurissa ja vieraan kielen keskellä lapsilaumoineni eläminen tuo varmasti paineita - lahja ei aina ole kääritty kultapaperiin.

Silti sitä kohti mennään. Jollei ensi vuonna, niin joskus teemme totta tästä unelmasta ja niin monesta muusta.

Miia kirjoitti...

Ihana tämä tunnelma blogissasi.

Käyn täällä joka päivä lukemassa kuulumiset,mutta suo anteeksi,tulee tosi harvoin kommentoitua mitään.
Tämä on blogi numero yksi minkä luen.

Mähäm olen koko pienen ikäni haaveillut vanhasta koulusta tai isosta hirsikodista,mutta saa nähdä jääkö haaveeksi.Kaikkea tuiki tarpeellista ja tarpeetonta tulee haalittua kotiinsa mikä toisi edes palasen sitä samaista tunnelmaa kotiin,mitä on vanhoissa taloissa.Mies ei aina ymmärrä,läheskään aina :)

Kiitos ihanista kuvista ja jutuista mitä meille kirjottelet.Toivon vaan että et häviä ikinä näiden juttujesi kanssa blogista,näitä on oikeesti niin mukava lukea ja haaveilla(ja kadehtia toisen onnekkuutta tässä asiassa...)

Junika kirjoitti...

Juuri tälläiseen minäkin uskon. Kiitos, että jaoit tämän täällä, tulen pitämään visiostani kiinni, minäkin.

Laura kirjoitti...

Tämä kirjoitus oli todella inspiroiva ja rohkaiseva. Kiitos, en luovu unelmistani, vaikken niihin vielä yletäkään!

Anonyymi kirjoitti...

Voi jestas, mikä ihana palopuhe. Tuon innostuksen kun nyt saisi jotenkin siirrettyä itsellekin. Viime ajat, kun on mennyt vähän alavireisesti. Ehkä olen jo välillä luopunut unelmista - ainakin osasta. Mutta tämän tekstin lukeminen on kyllä varsin voimaannuttavaa - valon soturi... se pitää saada heti. Hups, olenhan kirjoitellut näihin Jorin blogeihin joskus nimimerkillä intoilija. ;)

Ja Sannin Sitikkalanmäki tuntuu aika kutkuttavalta nimeltä tällaiselle rättisitikan omistajalle.

-päivi-

//Terhi kirjoitti...

Unelmia täytyy olla aina. Oma unelmani on mummonmökki, jossain. Kyttään sitä vähän väliä, mutta sitä oikeata ei ole tullut vastaan. Siellä saa kaikki olla rempallaan ja nurmikko rehottaa. Olen valmis odottamaankin. Kaiken ei tarvitse tapahtua tässä ja nyt. Hyvää kannattaa odottaa.

Kun jahtaan tätä unelmaa, on kiva käydä välillä poikkeamassa täällä, ja lukea kuinka joku toteuttaa omaansa. Kiitos että annat siihen mahdollisuuden.

Inkivääri kirjoitti...

Hih, toivottavasti moni saa uskallusta ja rohkeutta sanoistasi. Oma tarinani on kahden hengen toteutunut unelma - minulla avoin päästä asumaan maalle ja Isännyydellä paluu virkamiehen työstä kotitilalle hoitamaan omaa maata ja metsää.

Unelma toteutui - rakensimme talon pellon laitaan, koska Isännyyden kotitaloon halusikin asettua hänen veljensä ja toista vanhaa taloa ei juuri näiden meidän peltojen laidalla ole.

Tässä nyt asumme yhteisöllisesti, talojen välillä matkaa n. 50 meetriä peltoa ja puutarhaa - kummassakin perheessä on kolme poikaa, joille molemmille sarjoille naapurissa on kuin toinen koti:)

Itse asiassa meille jäi kaupunkitalon myynnistä melkoinen määrä markkoja yli tämän talon rakentamiskustannusten, joten elämän aloittamiseen täällä jäi mukava pesämuna.