Ja mitkä on fiilikset?

Kiitokset oi ihmeelliset kanssamatkustajani, ilman Teitä elämä olisi monin verroin toisenlaista. Teiltä saa aina voimia palata uuudelleen ja uudelleen pohtimaan elämän pieniä ihmeitä. Ihmeitä on totisesti taasen tapahtunutkin. Ensinnäkin miksi olen ollut viikon lomailemassa täältä kirjoittamisen ihmeellisestä kammarista johtuu siitä, että nyt elämällä on imua. Imua niin, että tukkapöllyy ja jenkkakahvat hyllyy. Heittäkää kuulokkeet päähän, volymet kaakkoon ja hypätkää kyytiin. Meno on ollut siis tämänasteista. Ensinnäkin olen kuulunut niiden etuoikeutettujen kaartiin, jotka ovat saaneet käännyttää 1500 16-kesäistä villikkoa kulttuurinsaralle, uskomaan unelmiinsa ja heittäytymään. Jos edes yhden silmäkulmaan nousi hymy, pilke ja intohimo niin olen onnistunut työssäni. Ja ette arvaa mitkä adrenaliinit virtasivat, vimma, kiihko ja sydämenpalo kun tulevaisuus on siinä edessäsi, käsinkosketeltavan lähellä niin, että 1500 hengitystä voi tuntea melkein iholla ja se sisäinen virta voih kun se ei koskaan tukahtuisi. Sitten olen kantanut 1500 kiloa tiiliä ja ollut pari päivää muurarin oikeanakätenä, tiilten kantajana, kahvinkeittäjänä ja ollut niiin kovin innoissani ihmeellisestä keltaisesta pönttiksestä. Sitten olen viskonut yhdessä jälkikasvuni kanssa 10 mottia puita puuvajaan. Ja mikä parasta uskonut unelmiin ja heittäytynyt, sukeltanut, kroolannut ja ties mitä. Sillä nyt kirja on totta, silmät loistaa, into on piukassa - toooooooooooosi piukassa. Rahoituksia ei ole, eikä vielä tietoa mitä nyt oikein on tapahtumassa mutta usko on korkeammalla kuin koskaan. Ei muuta kuin ottakaapahan polkkis vielä toisenkin kerran niin pääsette vireeseen.

Rakas ystäväni tokaisisi tähän, että elähän höpäjä - sähän oot istunut ja höpöttänyt vuolaana virtana, muttet ooo kyllä tehnyt mitään. Mutta oon hengessä, tuulispään suitsissa ja se tuntuu joka solussa. Ja tietysti KIIIIIITOS kiitos ja voimahalaus kuuluu Iron Maiden rallille, jonka lopuksi melkein nukuin pystyyn, ihanille lapsilleni, joita olen muuten halannut kuluneen viikon aikana enemmän kuin koskaan ja tietysti suurelle hymylle =)

Ja miksiköhän kuvassa on ananas lasikuvuussa. Hmmmm. Johtuu lasikupuefektistä. Käsi ylös kuinka moni muu on elänyt elämäänsä lasikuvun sisällä? Kulunut vuosi on ollut niin ihmeellisen avartava, silmiä avaava, voimaannuttava ja järisyttävä. Olen nimittäin nostanut yltäni lasikuvun olen ollut vihdoinkin niin rohkea ja siitä saan kiittää lopun ikääni suurta hymyä ja itseäni. Lasikuvun alla elämä on näennäisesti Huom. näennäisesti turvallisempaa, ei tuulet tuiverra, ei tunteiden vuoristorata myllerrä, muttei elämäkään tunnu niin voimakkaalta. Nyt kun lasikupu on turvallisesti keittiön pöydällä ja sen sisään voi asetella milloin ananaksen milloin minkäkin ihmetyksen olo tuntuu paremmalta. Oikeastaan se on sitä mistä Pekka Himanenkin puhuu - uskallatko olla se ihminen joksi olet syntynyt. Olen päättänyt, että nyt itketään, nyt nauretaan, nyt halataan, jorataan kummallista polkkaa keittiössä öisin, kuunnellaan Iron Maidenia ja Rhapsodyä entistä kovempaa ja opetellaan uskomaan unelmiin isolla U:lla. Annetaan elämän kuljettaa meitä ja saada silmät tuikkimaan. Olen päättänyt, että elämä on tässä ja nyt ja huomisesta ei peijooni vie kukaan tiedä. Ja tässä lisää fiiliksiä

Olemme järisyttäneet menneellä viikolla myös kylän kukkakauppiasta oikein kunnolla. Ei mikään ihme, että työkaverini, joka asustelee samaisen tien varrella. sanoi eräänä päivänä kahvitauolla muutamalle muulle kollegalleni että on suorastaan katastroofi, että olemme muuttaneet kylälle=) No niin vanhimmaisellani oli syntymäpäivät ja halusimme nuorimmaisen kanssa yllättää hänet äijämäisellä kukkakimpulla (koska rummut ovat vielä muutaman päivän matkalla kohti kotikonnuja). Improvisoimme ja valitsimme vuorotellen mitä ihmeellisempiä kukkia ja lopuksi vielä pyysimme kaalinpään kimppuun. Myyjä taivasteli sen seitsämäntoista kertaa, että kyllä on ihmeellinen, oikein uniikki kimppu. Jälleen kerran meitä hymyilytti hieman ja iskimme silmää toisillemme nuorimmaiseni kanssa. Toki ihmeellisestä kaalinpää kimpusta ei tälläkertaa ole tuon kummoisempaa kuvaa. Olemme muuten saaneet keittiön astiakaapin lasitkin

Ja voi Hornereita. Olemme vihdoin saaneet tullattua kaikki ihanaiset kankaat ja jopa hetkellisesti harkinneet eteisen uudelleen maalausoperaatiota tällaisilla sävyillä. Mutta mene ja tiedä. Kevätaurinko näyttää sitten tien mitä värimaailmalle tapahtuu.

Ja tässä toinen kummastuksen aihe. Muurari sanoi vähintäänkin tunnin välein, että tämän väriä on sitten kovin ihmetelty ammattilaispiireissä ja vierellä isäni hoki, että kyllä tämän saa maalattua, kyllä tämän saa maalattua. Mutta kun ei maalata - piste ja iii päälle. Tämä on ihana, justiinsa niin meidän näköinen. Nyt uunia kuivatellaan kuukaudenpäivät ja sitten sen posket kuumottaa ja telkkua katsellessa voi nostaa villasukat pöntön kylkeä vasten ja lämmitellä varpaita.

Arvatkaas kenen silmät on kiilunut, kuola vuotanut ja polvet notkunut. Kaikki ihanaiset kankaat oli kääritty silkkipapereihin ja kankaat olivat toinen toistaan ihmeellisempiä ja kokkiessukin oli vallan hurmaava.

Huomenna lähdemme Helsingin sisustusliikkeitä vavisuttelemaan ja katsomaan mitä ihanuuksia maailma on pullollaan ja tietysti maalaisjunttien pitää päästä Raxiin mässäilemään aahhhh niin ihanilla pitsoilla, kanan koivilla ja njamskis njamskis törkyruuilla. Sannille erityisterkkuja en oo vielä ehtinyt lamppuja tilailemaan, mutta mielessä on ollut.