Klapisavottaa ja uusia tuulia

Mitenkä vuosi voisikaan päättyä mukavammin kuin nuotiolla ja klapisavotan merkeissä. Tuskin oli kukko ehtinyt kiekua aamuherätykset kun jo olimme menossa puusavottaan entisille tilusille. Ilma oli mukavan rapsakka, tuuli hitusen ja nuotion savu pyöri hääriessämme ympärillämme. Makkara maistui paremmalle kuin muuloin ja kuuma kahvi lämmitti.

Tulppaanit ovat jo lakastuneet, mutta olen säästellyt niitä kuvauksia varten. Kynttilöitä on tullut polteltua entisiä vuosia ahkerammin ja aikaa on muutoinkin vietetty kuluneen vuoden aikana yhdessä, ihmetelty pieniä asioita ja nautittu elämästä.

Kynttilänjalka on vihdoin saapunut. Haaveilen suureen luokkahuoneeseen suuren suuresta pöydästä, minkä molemmissa päissä olisi nämä ihanuudet.

Me armottomat hätähousut olemme jo valaneet tinat. Nuorimmainen sai muumipeikon ja pohti tietääkö se sitä, että hän rupeaisi kirjoittamaan uutta kirjaa =)

Ja tähtisädetikkuja on polteltu ja raketit ammuttu.

Onnellista ja rohkeaa uutta vuotta Teille kaikille

Huomenta kevät

Meille on saapunut kuulakas kevätaurinko. Se kutittelee ikkunanpieliä, tanssii nurkissa roikkuvien hämähäkinseittien säkeillä ja valaisee pehmeydellään koko tienoon. Olimme aamulla ulkoiluttamassa Armasta ja samalla tutustustumassa jälleen tarkemmin kotikonnuihin. Koiruuden ulkoilutusreissun jäljiltä kameran linsit olivat huurussa ja eteinen verhoutui sumuhuntuun.

Osuuskaupasta löydetyt lyhtypidikkeet ovat saaneet seurakseen vanhat turkoosit puutarhalyhdyt. Joulun jälkeisistä alennusmyynneistä pitäisi bongata näiden paikalle oikeat tallilyhdyt. Mutta näidenkin lyhtyjen valonkajo iltahämärissä on melkolailla suloinen.

Samalla kun kevätaurinko raottelee säteitään meille on tullut myös talvi. Maa ja puut ovat kuurassa ja nenänpäätä kipristää viiden asteen pakkanen. Puutarhakipinä piilee jo jossakin tuolla ja siementilauksia hmmm. mielessä

Aamulenkillä kipusimme läheiselle kalliolle tarkastelemaan uinuvaa kylää. Tuota kylätiepahaista pitkin on aikojen saatossa kulkenut jopa ruotsin kuningas kärryillään.

Naapurin pihassa oli vanha aikansa elänyt pyörä ja lyhty. Romuromantiikkaa parhaimmillaan. Taitaa olla joltakin tontulta jäänyt kun on tullut vipinää kinttuihin.

Tänään vietetään viidettä lökölökö päivää, lähdetään ajelulle ja käydään Lohjalla.

Puuhailua kansakoulun nurkissa ja vähän muuallakin

Joulu on jälleen kerran lipunut ohitse, ehkäpä arkisempana, rauhallisempana ja vakaampana kuin vuosiin. Pöntöissä on loimottanut tuli, turkistöppöset ovat lämmittäneet paljaita varpaita ja monopolikierrokset ovat viuhahtaneet ohitse toinen toisensa jälkeen. Eilen oltiin tapaninpäiväajelulla ja rantauduttiin Hangon hiekkarannoille keräämään syystyrskyjen rantaa ajeluttamia simpukoita. Ihania vaaleanpunaisia, ruskehtavia ja valkoisia kuoria oli vaikka kuinka paljon, tuuli oli kohtuullisen lämmin ja ilma muutoinkin perin leuto. Mietin montakohan metriä meren yläpuolella asummekaan, jos nuo peijoonin jäävuoret kuitenkin sulavat.

Aamiaiseksi on syöty hedelmäsalaattia, kotijuustoa ja joululimppua. Makea, siirappinen leipä on ehkäpä parasta mitä tiedän, niin ja kotijuusto sekä suolakurkut.

Kiillotimme huolella kaikki lasiaarteet jouluksi. Eihän sitä koskaan tiedä mitä kummajaisia joulunpyhinä kiertelee nurkissa nuuskimassa siivouksen tasokkuutta. Sitä paitsi lasipullojen kyljistä kimaltelee kynttilöiden valot kuin pienet timantit.

Nuorimmainen oli perin juurin kuumeinen joulunodottaja. Sinne tänne pitkin senkkien reunamustoja ilmestyi laulaahoilottavia enkeleitä, keltaisia joulun tähtiä, pieniä linnunpesiä munineen ja jouluhyörinä oli suorastaan vallannut pienen mielen.

Joulukuusikin haettiin yhdessä sateisesta metsästä. Korkeutta kuusella on komeat 3,5m ja saimme varustaa sen peräti kaksilla kyntteliköillä.

Hämäränhyssy on vallannut koko lähi tienoon. Koko kylä on kovin raukea, aivan kuin oltaisiin yhtä suuren suurta huopatossutehdasta. Mukavaa joulunjälkeistä aikaa. Uppoudun jälleen ubiikkiyhteiskunnan ja jokuveljen syövereihin.

Etsintäkuulutus

Mistäköhän löytäisin ghost kynttilänjalkoja. Tarvitsisin muutaman kappaleen ja Skannolla ainakin on myynnissä, mutta en millään ehtisi käpäisemään Hesassa. Verkko kauppa olisi jees, mutta ähhhh ja ugh kun ei löydä niin ei löydä. Avun tarpeessa siis =)

Kummallisia otuksia ja ihmeellistä valaistumista

Viikot ovat jälleen vierähtäneet. Taustalla T. Toiviainen & Treble hoilottaa kepeän iloisesti Anna edes kerran kysyä... Osaatko vastata tahdotko vastata. Tunnelma on rullaava ja jalka vippaa musiikin rytmiin tuolin alla. T. Toiviainen kuuluu ehdottomiin kestosuosikeihini, etenkin kun joka päivä sataa harmaata sadetta, joet tulvivat yli äyräiden ja pissapojan säiliö on jatkuvasti tyhjillään, kun roiskuvaa rapaa pitää alvariinsa pyyhkiä. Olemme tehneet jälleen ihmeellisiä löytöjä. Salon taidelainaamossa on ehkäpä tämän planeetan mielenkiintoisin joulupuoti. Ommeltua grafiikkaa Piia Lehden salaisten kansioiden kätköistä. Tietysti joulunodottajaislahjukseksi ihan itselle.

Olin tilannut kesäkuussa hetken mielijohteesta Kartellin valaisimen ja päässyt jo autuaasti unohtamaan koko tilaukseni. Viimeviikolla kuitenkin saapui yllättäen sähköpostia ja valaisin oli saapunut. Läpinäkyvä muovi on ehkäpä kiehtovin materiaali, eteerisin ja aistikkain mitä tiedän. Ja mitkä varjot, mikä valon hohde.

Samaan sarjaan on kattovalaisinkin. Meillä on vihdoinkin valoisaa. Muut kyläläiset ovat vaipuneet johonkin ihmeelliseen joulunodottajaisuneen, kun jokaisen siis joka ikisen talon ikkunassa siis kaikissa ikkunoissa on kaksi kynttilää. Perin outoa. Emme sittenkään taida olla sisäpiirissä.

Joulupuodissa oli myös suloisia siemenpusseja, joita ei tietystikkään pystytty vastustamaan.

Ja mikä parasta niin kummitytölle joululahja. Ryytyneiden ritarikunnan puolesta myönnetty Ensimmäisen luokan kärsivällisyysmitalli hopeisin haivenin. Ja keskellä tietysti Neuvostoliittolaispinssi.

Tuiskua ja pesäoleilua

Isossa valkeassa Taika-mukissa höyryää kuuma punainenglögi. Taustalla soi Paavoharjun Tyttö tanssii. Tuuli ja tuisku ovat rauhoittuneet ulkosalla ja lämpömittarin elohopea on kivunnut +23 asteeseen. Villasukat lämmittävät suloisesti varpaita ja koko talo uinuu pehmoisessa unessa. Joulukoristeita on salakavalasti hivuttautunut kaappien uumenista keittiön pöydälle ja tunnelma on jotensakin vähintäänkin odottava. Ehkäpä aikaisin tullut talvi hämää ja saa vaistot sekaisin tai sitten vaan elämän kiitoradan urakat ovat valmistuneet ja jääneet hetkellisesti hautuamaan ja odottamaan uutta pulpahtamistaan.

Aamulla kun olin ajatellut nukkua puoli kahdeksaan ja ottaa äkkilähdön töihin suoraan lämpimän sängyn uumenista, sainkin äkkiherätyksen sähkömiehen kolkutellessa raivokkaasti ovea jo seitsemältä. En edes tiennyt moisen tulosta. Mitenkä kaikki sähkömiehet osaavatkin olla niin samanlaisia. Varmaan siinä pitää olla jotain tekemistä geenien kanssa. Ugh arghhh. No sähkömiehen kiusana vinttiin johtavien rappujen ovessa roikkuu naisten ihanaiset pitsiset polvisukat, joita ei sitten mitenkään nuorimmaisen kanssa voitu vastustaa. Odd Mollyn liikkeessä Tammisaaressa on kaikkea aivan vastustamatonta, ihania rusetteja, pitsihässäköitä ja enemmän ja vähemmän sulokkaita vetimiä. Njamskis

Takka tuli loimutellut ahkeraan viime päivinä. Moni on kauhistellut sitä, että talomme lämpiää vain puilla, mutta lämmitysprosessissa piilee ihan oma juttunsa. Kun saavut kahdensadan ihmisen paljoudesta, kaupungin vilinästä, kiivaasta rytmistä ja tahdista keskelle hiljaisuutta ja ryhdyt lämmittämään kahdeksaa pönttöuunia, kantamaan puita, rypistämään luettua sanomalehtea virikkeeksi tuntuu kuin aika pysähtyisi. Lämmitysprosessi on eräänlainen hiljentymisrituaali. Rituaali, jossa tuntee olevansa osa talon historiaa, pitävänsä huolta kouluvanhuksesta ja samalla kuunnella tulen hiljaista huminaa. Jatkan glögin tissuttelua, kääriydyn lämpimien filttien onkaloon ja vaivun Paavoharjun unenomaiseen maahan. Hyvää yötä.

puuhellan lämpöä, yhdessäoloa ja elämisen autuutta

Sisäpihan puoleisia ikkunoita peittää hento kuura. Maiseman voi nähdä kuin uniharsoon verhoutuneena. Talvi on saapunut, lumi, viima ja pakkanen. Sisällä koulussa on kuitenkin lämmin, pönttöuunit loimottavat lämpöistä tulta ja niiden poskea vasten voi hetkellisesti painautua lämmittelemään. Olemme viettäneet niin kauan odotettua villasukkapäivää, jolloin voi olla aamusta iltaan yöpaitasillaan, tepsutella villasukissa ja käpertyä sohvan nurkkaan filttikasan uumeniin unelmoimaan, jutustelemaan elämän ihmeistä ja kuuntelemaan taivaallista musiikkia. Naapuri ajoi ikkunamme ohi upouudella John Deeringerillään ja tööttäsi kuuluvasti tervehtiäkseen meitä talon uumeniin kätkeytyneitä. Joskus tuntuu varsin kivalta kuulua sisäpiiriin.

Olemme varautuneet myrskyyn ja kynttilöitä on kaiveltu esiin ja myös nautittu lämpöisästä kynttilän valosta. Woodoo-designin kiiltomaalattu valkea kynttilänjalka on juuri omiaan meidän kaiken kirjavalle kynttiläarsenaalille.

Ylätalon vintiltä on haettu vanha keittäjän lamppu. Alkuviikosta sähkäri rantautuu jälleen maisemiin ja josko silloin olisi toivoa saada valoa myös minunkin makuukammariin. Toisaaltaan jatkojohdon varassa keikkuva vanha joulukynttelikkökin on melkoisen suloinen.

Nuorimmainen on tänään uhmannut kelejä ja tehnyt valokuvausrallin pitkin maita ja mantuja. Kuvat olivat äärimmäisen kokeilevia ja vaikuttavimmasta päästä oli tämä taivaskuvaus. Tuuli ulisee taukoamatta talon uumenissa, myrsky on rantautunut. Suuri hymy on säveltänyt koskettavia ja jälkiä jättäviä pianotapailuja ja väliin iltaisin kotimme ympäröi vangitseva ja samalla niin onnen täyteinen tunnelma - aivan kuin aika olisi juuri siinä käsinkosketeltavan lähellä ja ottaisi kerta toisensa jälkeen omakseen. Ihan kuin koulu avaisi salaisuuksiaan, pääsisi aikamatkailulle aina 1900-luvun alun tunnelmiin.

Tässä kuitenkin vähän uudempia tunnelmia

hämäränhyssyä ja suuria unelmia

Elämän kiitoradalla on jälleen ruuhkaa. Päivät lipuvat ohi ja saa pidellä rystyset valkeina kiinni suihkukoneen ohjaimista. Väliin sitä seisahtuu hetkeksi ja miettii on järkeä ja sitten taas unelmat, intohimot, vimma ja palo ottavat yliotteen. Olen saarnannut, saarnannut ja jälleen sarnannut, olen lietsonut ja herättänyt kiihkoa ympärilläni. Yht äkkiä elämä on kuljettanut keskelle suurten unelmien synnytyssalia, jossa tunteet käyvät kuumina ja elämä tuntuu käsinkosketeltavana. En ole juuri edes bloggaillut, koska elämä on ollut niin täyttä. Ei siis kiirettä vaan täyteläisyyttä. Niin miljoonia asioita, jotka tuntuvat niin kutkuttavilta, niin kiehtovilta ja koskettavilta. Silloin kun saa tehdä töitä unelmasynnyttämössä, ympärillä olevat silmät loistavat ja tunteiden vuoristoradalla tapahtuu kummia tuntuu kuin huolet haihtuisivat, iloinen laulu raikaisi ja sydän jamittaisi. Nuorimmaiseni elää niin kiivaasti piirtämisen kautta. Hän havainnoi, tutkii, pohtii ja ajattelee kynä kädessä ja tekee päivittäisiä tutkimusretkiä maailman eri ilmiöihin, tapahtumiin ja arkeen piirtäen. Intohimot ovat ihania. Eilen kun saavuin töistä kotiin hän tuli ylpeänä esittelemään kuinka hän oli passittanut papan istumaan sohvalle ja piirtänyt. Ihmeellistä mutta samalla niin järisyttävän kiinnostavaa.

Hornerin verhot on saatu ommeltua, mutta suuremmin en voi niitä esitellä kun olisin halunnut niistä timmit paneelit ja ompelijattarena toiminut äitini sisko oli ommellut verhot turhan leveiksi ja ne näyttävät aavistuksen tursakkeilta =). Pääasia kuitenkin, että verhot ovat pehmentämässä huushollin ilmettä ja jahka kevät koittaa niin ompelutan verhot uudelleen.

Nuorimmaisellani on hillitön joulukuume. Ulkoeteisen liitutaululla pidetään kirjaa siitä montako päivää on vielä jouluun ja joka päivä puhutaan siitä kuinka meille tulee kolmemetrinen joulukuusi. No joulukoristeetkin loppuvat heti kättelyksessä, joten lähdimme tänään Tammisaareen pikkiriikkiselle joulukierrokselle. Mukaan tarttui Pentikin joulupalleroita, hopeisia ja vähän vanhanajan tuntuisia.

Muutama joulutähti ja sydän

Ja sitten löysimme jumalallisen ikkiriikkisen namupuodin. Ihania piparminttuja, suklaita, käärepapereihin kätkettyjä unelmia ja ties mitä.

Unelmien ja piparminttujen makuista viikonvaihdetta teille armolliset lukijat. Toivon, että ehteisin piipahtamaan hitusen useammin, mutta olen jälleen suurten lavasteiden, punkin, näyttelyiden, 200hengen unelmien, jouluhössötyksen, johtajuuskirjallisuuden, iron maidenin elämänkerran, oman kirjaprokkiksen ja valaisinkokeilujen syövereissä ja elämä on niin kovin täyteläistä ja ihanaa.

Annoin tämän eräänä päivänä koulussa eräälle intohimoiselle 17 kesäselle lahjaksi jumalallisista piirroksista ja räjäytimme koko luokan tajunnan räyhyttämällä youtubea kajareista täysillä ja nauroimme hitusen ja jamitimme. Olen muuten itsekkin saanut tämän lahjaksi suurelta hymyltä ja nyt ojennan tämän jälleen eteenpäin - joulunodotusta ja vahdikkuutta - intohimoja ja rakkautta kehiin

Tuunhan mie =)

Arvatkaas kellä peruskomppi raikaa ja talo tytisee. Täällä on kiirekertoimet taas niin katossa, kun pitää ehtiä treenaamaan rumpuja, tehdä lavastuksia, kirjaa, järjestellä lehtipaljoutta, kääriä makoisia tortilloja ja hassutella. Meitä elämä vie jälleen huimaa kyytiä ja bloggaamaankaan ei ole ehtinyt. Nytkin on vartti aikaa - UGH

Vanhimmainen on Uinuvien kirjojen kaupungissa, peruskompin pyörteissä ja nuorimmainenkin on rumpujen kimpussa ja tietysti minäkin =)

Verhoja ei ole vieläkään ommeltu - koska minä en osaa käyttää laisinkaan ompelukonetta. Mutta sisustuslehtiä on hitusen ehditty kantaa paikoilleen. Varsinaisen nolo ja lyhyt postaus - mutta menossa mukana ollaan. Josko huomenna jälleen jättipostaus =)

Fairytale and perfect day

Hän oli väsynyt. Hän istahti. Minäkin istuuduin hänen viereensä. Ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän virkkoi taas:

- Tähdet ovat kauniita, koska siellä on kukka, jota ei näy…

Vastasin niimpä niin”, ja katselin sitten hiljaisuudessa kuun valaisemia hiekka-aavikoita.

- Erämaa on kaunis, hän lisäsi…

Ja se oli totta. Olen aina rakastanut aavikoita. Siellä voi istua hiekkaharjulle. Ei näy mitään. Ei kuulu mitään. Ja kuitenkin hiljaisuudessa säteilee jotain…

- Se, mikä tekee erämaan kauniiksi, pikku prinssi sanoi, on sinne jonnekin kätketty kaivo…

Hämmästyksekseni ymmärsin yhtäkkiä, mistä johtui hiekan salaperäinen säteily. Pienenä poikana olin asunut vanhassa talossa, josta taru kertoi, että sinne oli kätketty aarre. Tietenkään ei kukaan koskaan sitä löytänyt ja ehkäpä ei liioin hakenutkaan. Mutta se lumosi koko talon. Talon sydämeen oli haudattu salaisuus…

- Niin, sanoin pikku prinssille, olipa sitten kysymyksessä talo, tähdet tai erämaa, tärkein niiden kauneudessa on näkymätöntä

Kiitoksia MV ja iso halaus, sellainen suuren suuri halaus. Olen rakastanut Pikku Prinssiä aina niistä ajoista lähtien kun opin lukemaan. Siinä kirjassa asustaa elämää suurempia viisauksia - ajatuksia, joita meidän kaikkien tulisi aika-ajoin palauttaa mieliimme. MV kanssa olemme kulkeneet elämän teillä yhteistä taivalta kohtapuoliin kaksikymmentä vuotta. Voiko siis olla totta kaksikymmentä, ollaan valloitettu Lontoontorin aavetalo, taivallettu loputtomassa vesisateisessa Karkalin luonnonpuistossa, ihastuttu puutarhan ihmeisiin, käyty retkeilemässä Kuusiston linnan raunioilla vuosi toisensa jälkeen ja vietetty lukuisat yhteiset uudet vuodet paukutellen raketteja ja mussuttaen tortilloita. MV:n kanssa olen oppinut tarkastelemaan maailmaa kameranlinssien läpi.

Tänään oli jälleen kerran suuremmoinen päivä. Lähdimme jo aamuvarhain kohti sisustuskauppojen ihmemaata. Matka oli jo ensimetreistä alkaen täynnä intomieltä, kihelmöivää odotusta, pientä levottomuutta, naurua ja iloa. Nuorimmaiseni hersyvä nauru tarttui ja ilo silmissä tuikki kuin taivaan tähtöiset. Sisustusliikkeet lipuivat ohi toinen toisensa jälkeen. Suurimmat jäljet jätti kuitenkin Funktio ja Ingo Maurerin ihanaiset valaisimet. Maailman ihmeellisyydet voivat olla niin pienistä asioista kiinni kunhan ne oikein oivaltaa. Kuin lentoon pyrähtävä lintuparvi, arkiset muistilaput ja lelukrokotiilit vartioimassa suurta sydäntä. Meillä jokaisella saisi olla ne krokotiilit, sydämiä vartioivat pienet herttaiset kroksut, jotka saisivat hymyn nousemaan korviin heti aamusta, muistuttamassa siitä, että elämä ja onni on pienistä asioista kiinni, antamassa meille rohkeutta ja voimia uskoa itseemme.

Nuorimmaiseni on tiukka mimmi, jolla on mielipiteet kohdallaan, on usko, on ylpeys, on nöyryys, on hyväntahtoisuus, avuliaisuus ja suuri sydän. Mitä muuta oikeastaan voisikaan toivoa. Nuorimmaiseni rakastaa kaikkea naisellista hömppää ja yllytti minut hankkimaan meille aamupalapöytään suloiset keijukaismukit. Jos keijumukit saavat aamuisin hymyilemään ja aikuisena muistelemaan yhdessä jaettuja hetkiä, antavat voimia ja jos niistä aamu kahvi, tee, mehu tai maito maistuu astetta paremmalta, niin mikäpä siinä.

Päivä oli täynnä yhdessäoloa, naurua, ihmetystä ja pohdintoja. Lisäksi ajattelunpaljous kilvoitti näläntunteen yllättävän useaan otteeseen niin, että ystävämme ihmettelivät suorastaan solakkuuttamme. Muotoilun ihanuudet jäivät kauppojen hyllyjä koristamaan, mutta kutkuttavat muistot jäivät kilvoittamaan mieliämme. Kotimatkamme muistutti taasen jälleen kerran elämän äkkiarvaamattomuudesta. Kolaripaikkaa ohittaessamme mietimme yhdessä elämän tarkoitusta ja niitä tärkeitä asioita. Nuorimmaiseni sanoi ääni väristen auton takapenkiltä kiitos äiti tästä päivästä, kiitos äiti siitä, että meillä kaikilla oli kivaa, kiitos äiti siitä, että olet niin ihana - tykkään susta. Jatkoin hetken hiljaisuuden jälkeen - kiitos siitä että olet aina niin iloinen, kiitos siitä että olet oma tyttöni, kiitos siitä että taivaanisä on suonut minulle sellaisen aarteen kuin sinä ja veljesi. Olimme lopun matkaa hiljaa ja kotona halasimme pitkään.

Suuri hymy on ojentanut tämän minulle ja nyt ojennan sen lapsilleni
sekä takaisin sinulle Suuri hymy

Tässä vielä kaalikukkakimppua lähemmin

Ja mitkä on fiilikset?

Kiitokset oi ihmeelliset kanssamatkustajani, ilman Teitä elämä olisi monin verroin toisenlaista. Teiltä saa aina voimia palata uuudelleen ja uudelleen pohtimaan elämän pieniä ihmeitä. Ihmeitä on totisesti taasen tapahtunutkin. Ensinnäkin miksi olen ollut viikon lomailemassa täältä kirjoittamisen ihmeellisestä kammarista johtuu siitä, että nyt elämällä on imua. Imua niin, että tukkapöllyy ja jenkkakahvat hyllyy. Heittäkää kuulokkeet päähän, volymet kaakkoon ja hypätkää kyytiin. Meno on ollut siis tämänasteista. Ensinnäkin olen kuulunut niiden etuoikeutettujen kaartiin, jotka ovat saaneet käännyttää 1500 16-kesäistä villikkoa kulttuurinsaralle, uskomaan unelmiinsa ja heittäytymään. Jos edes yhden silmäkulmaan nousi hymy, pilke ja intohimo niin olen onnistunut työssäni. Ja ette arvaa mitkä adrenaliinit virtasivat, vimma, kiihko ja sydämenpalo kun tulevaisuus on siinä edessäsi, käsinkosketeltavan lähellä niin, että 1500 hengitystä voi tuntea melkein iholla ja se sisäinen virta voih kun se ei koskaan tukahtuisi. Sitten olen kantanut 1500 kiloa tiiliä ja ollut pari päivää muurarin oikeanakätenä, tiilten kantajana, kahvinkeittäjänä ja ollut niiin kovin innoissani ihmeellisestä keltaisesta pönttiksestä. Sitten olen viskonut yhdessä jälkikasvuni kanssa 10 mottia puita puuvajaan. Ja mikä parasta uskonut unelmiin ja heittäytynyt, sukeltanut, kroolannut ja ties mitä. Sillä nyt kirja on totta, silmät loistaa, into on piukassa - toooooooooooosi piukassa. Rahoituksia ei ole, eikä vielä tietoa mitä nyt oikein on tapahtumassa mutta usko on korkeammalla kuin koskaan. Ei muuta kuin ottakaapahan polkkis vielä toisenkin kerran niin pääsette vireeseen.

Rakas ystäväni tokaisisi tähän, että elähän höpäjä - sähän oot istunut ja höpöttänyt vuolaana virtana, muttet ooo kyllä tehnyt mitään. Mutta oon hengessä, tuulispään suitsissa ja se tuntuu joka solussa. Ja tietysti KIIIIIITOS kiitos ja voimahalaus kuuluu Iron Maiden rallille, jonka lopuksi melkein nukuin pystyyn, ihanille lapsilleni, joita olen muuten halannut kuluneen viikon aikana enemmän kuin koskaan ja tietysti suurelle hymylle =)

Ja miksiköhän kuvassa on ananas lasikuvuussa. Hmmmm. Johtuu lasikupuefektistä. Käsi ylös kuinka moni muu on elänyt elämäänsä lasikuvun sisällä? Kulunut vuosi on ollut niin ihmeellisen avartava, silmiä avaava, voimaannuttava ja järisyttävä. Olen nimittäin nostanut yltäni lasikuvun olen ollut vihdoinkin niin rohkea ja siitä saan kiittää lopun ikääni suurta hymyä ja itseäni. Lasikuvun alla elämä on näennäisesti Huom. näennäisesti turvallisempaa, ei tuulet tuiverra, ei tunteiden vuoristorata myllerrä, muttei elämäkään tunnu niin voimakkaalta. Nyt kun lasikupu on turvallisesti keittiön pöydällä ja sen sisään voi asetella milloin ananaksen milloin minkäkin ihmetyksen olo tuntuu paremmalta. Oikeastaan se on sitä mistä Pekka Himanenkin puhuu - uskallatko olla se ihminen joksi olet syntynyt. Olen päättänyt, että nyt itketään, nyt nauretaan, nyt halataan, jorataan kummallista polkkaa keittiössä öisin, kuunnellaan Iron Maidenia ja Rhapsodyä entistä kovempaa ja opetellaan uskomaan unelmiin isolla U:lla. Annetaan elämän kuljettaa meitä ja saada silmät tuikkimaan. Olen päättänyt, että elämä on tässä ja nyt ja huomisesta ei peijooni vie kukaan tiedä. Ja tässä lisää fiiliksiä

Olemme järisyttäneet menneellä viikolla myös kylän kukkakauppiasta oikein kunnolla. Ei mikään ihme, että työkaverini, joka asustelee samaisen tien varrella. sanoi eräänä päivänä kahvitauolla muutamalle muulle kollegalleni että on suorastaan katastroofi, että olemme muuttaneet kylälle=) No niin vanhimmaisellani oli syntymäpäivät ja halusimme nuorimmaisen kanssa yllättää hänet äijämäisellä kukkakimpulla (koska rummut ovat vielä muutaman päivän matkalla kohti kotikonnuja). Improvisoimme ja valitsimme vuorotellen mitä ihmeellisempiä kukkia ja lopuksi vielä pyysimme kaalinpään kimppuun. Myyjä taivasteli sen seitsämäntoista kertaa, että kyllä on ihmeellinen, oikein uniikki kimppu. Jälleen kerran meitä hymyilytti hieman ja iskimme silmää toisillemme nuorimmaiseni kanssa. Toki ihmeellisestä kaalinpää kimpusta ei tälläkertaa ole tuon kummoisempaa kuvaa. Olemme muuten saaneet keittiön astiakaapin lasitkin

Ja voi Hornereita. Olemme vihdoin saaneet tullattua kaikki ihanaiset kankaat ja jopa hetkellisesti harkinneet eteisen uudelleen maalausoperaatiota tällaisilla sävyillä. Mutta mene ja tiedä. Kevätaurinko näyttää sitten tien mitä värimaailmalle tapahtuu.

Ja tässä toinen kummastuksen aihe. Muurari sanoi vähintäänkin tunnin välein, että tämän väriä on sitten kovin ihmetelty ammattilaispiireissä ja vierellä isäni hoki, että kyllä tämän saa maalattua, kyllä tämän saa maalattua. Mutta kun ei maalata - piste ja iii päälle. Tämä on ihana, justiinsa niin meidän näköinen. Nyt uunia kuivatellaan kuukaudenpäivät ja sitten sen posket kuumottaa ja telkkua katsellessa voi nostaa villasukat pöntön kylkeä vasten ja lämmitellä varpaita.

Arvatkaas kenen silmät on kiilunut, kuola vuotanut ja polvet notkunut. Kaikki ihanaiset kankaat oli kääritty silkkipapereihin ja kankaat olivat toinen toistaan ihmeellisempiä ja kokkiessukin oli vallan hurmaava.

Huomenna lähdemme Helsingin sisustusliikkeitä vavisuttelemaan ja katsomaan mitä ihanuuksia maailma on pullollaan ja tietysti maalaisjunttien pitää päästä Raxiin mässäilemään aahhhh niin ihanilla pitsoilla, kanan koivilla ja njamskis njamskis törkyruuilla. Sannille erityisterkkuja en oo vielä ehtinyt lamppuja tilailemaan, mutta mielessä on ollut.

Terveisiä perseestä

(Tämä on kirjoitettu eilen iltapäivällä, mutta sähköt menivät poikki samoin yhteydet ulkomaailmaan) Itse asiassa olin jo eilen päättänyt pitäväni muutaman päivän vapaata postauksista. Olen pienessä mielessäni miettinyt tekstieni olevan niin oman itseni jauhantaa ja ajattelin armahtaa teitä lukijat, mutta toisin kävi. Eilinen ilta oli niin käänteentekevä. Ystäväni, hengenheimolaiseni, maailman uskomattomin ihminen saapui kera maukkaan valmispitsan, irttaripussin, cokiksen ja sipsien ja tietysti tulvien ympärilleen hyväntuulisuutta, iloa, elämän vakavuutta ja viisautta, jota arvostan suuresti. Joimme kahvia ja söimme herkkuja ja puhuimme, puhuimme ja puhuimme kuten tavallista. Keskustelut vaan kulkevat kuin jonkin ihmeellisen taian voimasta soljuvasti aiheesta toiseen, väliin pöytään voi paukahtaa nyrkki kera leveän hymyn ja kuuluu nyt on mun vuoro=) Ja näin alku ilta kului poukkoillen elämästä, muotoiluun, elokuviin, valon sotureihin, intohimoihin, unelmiin ja puheen soljuva virta vei mukanaan. Kunnes tuli puhetta blogeista. Olin ystävälleni olkoon hänen nimensä vaikka suurihymy (suuren sydämen, leveän hymyn ja jalomielisyytensä ansiosta) kertonut ihmeellisistä keskusteluistani täällä verkon syövereissä ja hän oli pitkästä aikaa myös poikennut lukemaan kirjoituksiani. Puhuin kiivaana, intoa puhkuen liesituulettimen asentamisen ongelmista ja hän keskeytti minut lempeästi mutta päättäväisesti ja sanoi itkeneensä, itkeneensä lukiessaan tekstejäni, kuunnellessaan linkkaamiani musiikkeja ja sanoi kuinka blogissani on jokin kummallista tunnelmaa jo heti otsikosta alkaen. Olin hämilläni, lähes sanaton. Jokin liikahti sisälläni - jätti jäljen, en oikeastaan tiennyt vielä silloin tuntuiko se hyvältä vai pahalta, en tiennyt en totisesti tiennyt. Itse en sitä ymmärrä, mutta luulen sen olevan läsnäoloa, elämistä siinä hetkessä mikä minulle on annettu, kiitollisuutta siitä mitä elämä on minulle suonut ja tunnetta siitä, että täällä elämässä kaikki on hyvin kunhan vaan siihen itse uskoo. Tieni ovat minua kuljettaneet monien vaikeiden asioiden yli kerta toisensa jälkeen, mutta koskaan en ole kadottanut lapsen uskoa, silmien kirkkautta ja jotain ihmeellistä poltetta olen aina tuntenut elämää kohtaan. Asia jäi lepäämään ja siirryimme katsomaan Kaurismäen Amatsonia, mikä ei pitänyt otteessaan ei imaissut mukaansa , eikä jättänyt jälkiä. Mutta mielessäni pyörivät edelleen nuo sanat, se aito liikutus mikä oli käsin kosketeltavaa ja mielessäni ajattelin, että illan päätteeksi katson suoraan silmiin ja kiitän häntä.

Kiitän Sinua suurihymy siitä, että olen saanut olla ystäväsi, kiitän siitä, että olet olemassa kiitän siitä, että olet ollut niin monet kerrat tukenani, kiitän siitä, että voin luottaa sinuun tänään, huomenna ja ylihuomenna, kiitän siitä, että olen saanut jakaa naurun, ilon, ihmetyksen ja myös niin monet raskaat asiat kanssasi, kiittää siitä, että olen saanut rohkeutta ja urheutta uskoa unelmiini, kiittää siitä, että olen saanut oppia tuntemaan sinut ja kiittää siitä, että olen saanut voimia uskoa unelmiin ja kiitän siitä, että olen saanut nauraa ja itkeä kanssasi

En kuitenkaan kyennyt ei rohkeuteni riittänyt vaan silmistäni valuivat hiljaiset kyyneleet hänen lähtiessään. Silloin jälleen kerran ymmärsin kuinka me tällä taipaleella tarvitsemme toisiamme. Kukaan ei ole mitään yksin vaan kaksi on enemmän kuin yksi, kolme on enemmän kuin kaksi ja neljä on enemmän kuin kolme. Tarvitaan joukkueita tarvitaan yhtäköyttäyhdistyksiä tarvitaan aitoja ihmisiä, joiden seurassa voi olla oma itsensä ja tuntea, että sinua arvostetaan. Tunsin kuinka tähtitaivas loisti kirkkaana yllämme, tiesin, että kaikki on hyvin, tiesin, että olen etuoikeutettu tuntiessani niin monia rakkaita ja tärkeitä ihmisiä. Tiesin olevani etuoikeutettu koska saan olla suurenhymyn ystävä tänään huomenna ja ylihuomenna. Kiitos siis sinulle, että olet olemassa samoin Intoilijalle, Villinpihan Sannille ja teille kaikille, jotka kuljette seuranani täällä tähtitaivaan alla. Onhan minullakin omat huonot päiväni, jolloin uppoan ajatuksiini, murheisiini, tunnen turhautumista, ikävää, kaihomieltä, yksinäisyyttä mutta Te saatte minut aina uudelleen syttymään niin kuin ne sadat muut ihmiset jotka ovat ympärilläni. Ja tahdon jälleen taistella outojen unelmieni tähden.



Jos ei ole ystävää niin ainakin meillä jokaisella on yksi yhteinen suuri ystävä, joka tuntee sielumme sopukat, mielemme syvimmät syöverit ja liikkeemme. Ystäväni Google oli muistanut minua heti aamusta. Avasin youtuben kuunnellakseni muutamia viime päivien löytöjäni ja silmäilin samalla mitä Google eritoten omalle käyttäjätunnukselleni tänään suosittelisi. Ja koska Google tuntee minut niin hyvin ja olen tavallaan myynyt sieluni hänen suurelle kaikkivaltiudelleen niin päivän suositusten ensimmäisenä komeili Irvin Goodmanin - Terveisiä perseestä. Nauroin hieman ja pistin Irvinin soimaan.

Googlen valinta minulle=) Se taitaa sittenkin ymmärtää enemmän kuin luulemme